Niittisormus

Toisen jakson töihin kuuluu myös viidestä palasta koostuva sormus, joista kaksi palaa on oltava hopeaa, ja jonka kasaaminen tapahtui niittaamalla. Ideoiden toteuttaminen sormukseksi asti oli työlästä, johtuen osittain ehkä tehtävän antamasta vapaudesta luoda jotakin omaperäistä. Sormus kävi useamman eri muodon luomisvaiheessa, ja useampi versio tuli hylättyä tyytymättömyyttäni työn ollessa puolivaiheilla. Jos tästä työstä ei muuta jäänyt käteen, opin ainakin (kantapään kautta) täsmällisen suunnittelun sekä suunnitelmissa pysymisen tärkeyden.

Ensimmäinen, melko pitkälle kantanut idea oli tehdä kantasormus, joka koostuu neljästä runko-osasta sekä taulun kohdalle tulevasta Ebenpuu-palasta.

Suunnitelmat muotoutuivat pitkälti sormusta tehdessä. Aluksi ajatuksena oli sahata hopeasta neljä samanlaista sormuksen profiilia, jotka niitattaisiin yhteen. Pian kumminkin päädyin tekemään kahdesta "päätypalasta" vain yläosan puolikkaita, jotta saisin sormukselle ylöspäin levenevän muodon. Kantasormuksen "taulun" paikalle sahasin urat, joihin oli tarkoitus niitata pieni pala tummaa Ebenpuuta. Profiilit sahattuani ja siistittyäni liimasin osat pikaliimalla yhteen, jotta pystyisin helpommin hakemaan sormukseen yhtenäistä, symmetristä muotoa. Poltin liimat osien välistä irrottaakseni ne toisistaan poraamista varten. Keitin osat hapossa poistaakseni hapettumat, jonka jälkeen hioin karstalle palaneen liiman pois. Porasin osiin 0.8mm reiät, jonka jälkeen pistin sormuksen kasaan kuparilanganpätkillä.

Jatkoin sormuksen muotoilua, samalla kasvaen jatkuvasti tyytymättömämmäksi syntyvään muotoon. Ongelmaa ei auttanut poraukset, joista kaksi meni sivuun ollen epäsymmetrisiä muiden reikien suhteen.

Jatkoin kuitenkin eteenpäin, ja pian sahailin, hioin ja sovittelin paikoilleen tauluun tulevaa puupalaa. Koska puu oli haurasta, täytyi sitä työstää varoen. Tumma sahanpuru täytti työpisteen ja sotki yllättävän hyvin vaatteet, mikä ei estänyt palan valmistumista. Puun hauraudesta en kuitenkaan syystä tai toisesta ollut ottanut oppia, ja poratessani siihen reikiä pala halkesi keskeltä kahtia. Pala oli pilalla. Tähän yhdistettynä pieni tyytymättömyys rungon muotoon ja reikien sijaintiin, päätin aloittaa koko homman alusta toisella idealla.

Alusta asti halusin vältellä tekemästä sormusta, joka olisi käytännössä viisi rengasta yhteen niitattuna. Halusin tehdä jotakin erilaista. Päädyin kumminkin kokeilemaan ideaa hopealla, puulla ja luulla. Työ eteni ihan hyvää tahtia, mutta en tajunnut luun olevan huokoinen materiaali. Tämä aiheutti kompasteluja luupaljoen imiessä sienen tavoin sisuksiinsa tussin musteen. Muste imeytyi niin syvälle, etten olisi saanut sen jälkiä pois hiomatta koko luupalaa puhki. Päädyin tekemään luupalat uusiksi, ja viisaana miehenä piirrostin luulle sormuksen profiilin. Tussilla.

Yhdistelmänä yleinen tyytymättömyys ideaan ja hölmöt takaiskut.tuottavat tyytymättömyyttä työhön, ja päätin aloittaa jälleen alusta. Nyt mieleen juolahti idea viisikulmaisesta, nivelletystä sormuksesta. Sormus olisi kätevä "stressisormus" sen ollessa liikkuva ja taipuva, hauska näpräiltävä.

Liikkeelle lähdin sahaamalla 2mm hopealevystä viisikulmion osan, johon kokeilin porata reikää niittausta varten. Ilmeni että poraaminen levyn sivusta ei onnistunut johtuen poran epätarkkuudesta ja materiaalin vahvuudesta. Sormuksen muodostavat palat oli siis koottava pienemmistä paloista. Päädyin tekemään palaset pienistä "puikoista", joiden toiseen päähän niittireiän poraamisen jälkeen juotin puikoista kokonaisia paloja. Yksi viisikulmion sivu muodostuu siis yhteenjuotetuista kolmesta puikosta, joiden toiseen päähän on porattu reikä.

Juotettuani palat kasaan sovitin ne toisiinsa, ja huomasin että kaikki niistä eivät täysin sopineet yhteen. Ryhdyin parantelemaan palojen yhteensopivuutta ja hioin palat siisteiksi, jonka jälkeen niittasin palat yhteen. Niittauksen jälkeen löin sormukseen leimat, ja hioin niittikannat ja leimaamisesta tulleet pursejäljet siistiksi.
Lopputuloksena oli nivelletty sormus, jota pystyy taivutella eri muotoiseksi. Jatkossa tulen ehkä tekemään toisen vastaavanlaisen sormuksen, joka koostuu useammasta palasta.

Portfolio

Jatkuvasti päivittyvä lista valmistuneista töistä. Kuvien alla olevista linkeistä pääsee työstä kertovaan blogipostiin.

Sormus & Paperiveitsi, 925 Hopea

Riipus, 925 Hopea

 Medaljonki, 925 Hopea

Kantasormus, Hopea 925 & Puu

Niittisormus, 925 Hopea

Nopea 925-hopeasormus

Rivisormus. Hopea & kuutiollinen zirkonia

Kalvosinnapit "Ankkuri", 925-Hopea

Hierretty sormus, 925-Hopea + Kuutiollinen Zirkonia

Kantasormus

Medaljongin jälkeen nopeana työnä ryhdyin tekemään hopeista kantasormusta, joka oli tarkoitettu nopeaksi työksi jakson loppuun. Annettujen ohjeiden perusteella voi tulkita työn olleen joskus neljässä tunnissa suoritettava tasokoe, eli oletettavissa on että työ on nopeasti tehty. Neljään tuntiin en sormusta tehnyt, mutta nopeasti se kumminkin muutamassa päivässä tuli. Ei kuitenkaan ilman alusta uudestaan aloittamista tälläkään kertaa.


Työn raaka-aineina toimi peukalon mittainen, n. 7mm paksunen hopeatanko sekä ensimmäisen kovuusasteen juotetta. Työ lähti liikkeelle iskemällä meistin avulla heittoprässillä tangon keskikohtaan ura. Tankoa sen jälkeen valssattiin molemmista päistä ja käännellen, siten ettei kuitenkaan meistillä iskettyä uraa ylitetty. Ensimmäinen tanko meni pilalle valssin muotoiltua tangosta ensin salmiakki-suunnikkaan muotoiseksi, ja sitä korjatessa tanko vääntyi melkein kierteiseksi.  Homma alkoi alusta. Samojen alkumuotoilujen jälkeen tanko valssattiin 4mm x 2mm vahvuuksiseksi jättäen keskelle tankoa paksumman ja hieman leveämmän kohdan, jonka jälkeen tankoa muotoiltiin lähemmäs sormusta muistuttavaa muotoa pakottamalla alussa lyödyn uran vieressä olevia sormuksen paksuimpia kohtia meistillä ja vasaralla.

Kun muotoa oli haettu tarpeeksi, mittasin haluamani sormuksen sisäympärysmitan pituisen paperiliuskan, jota mittana käyttäen sahasin tangon valssatut päät lyhyemmiksi.  Sormuksen sisäkehän pituus jätettiin haluttua kokoa pienemmäksi, jotta sormus ei suurenisi liikaa pakottaessa. Juotin päädyt yhteen, ja lähdin muotoilemaan juuri luotua rinkulaa pakottaen sormukseksi, välillä hehkuttaen. Kimpale alkoi muistuttamaan sormusta melko helposti ja nopeasti.

Vaikka kiiltävä taottu pintä näyttikin komealle, ryhdyin muodon löydyttyä viilaamaan sormusta tasaiseksi. Viilaaminen ei ollut erityisen haastavaa, mutta aikaa siihen sai kulumaan hyvin paljon. Olin ajatellut tekeväni sormuksen itselleni,  ja pidin sormuksen tyhjää taulua liian tylsänä omaan makuuni. Hiottua sormuksen karkeasti lopullista muistuttavaa muotoa päädyin sahaamaan tauluun hahlon, johon kiinnitin myöhemmässä vaiheessa puuliuskan. Tämä idea oli suunnitelmana ensimmäistä niittaussormusta tehdessäni, jolloin sen kuitenkin hylkäsin suunnitelmien muuttuessa.

Saatuani sormuksen rungon muodon valmiiksi leimasin sormuksen, ja ryhdyin hiomaan kaikki suurimmat naarmut ja jäljet pois, jonka jälkeen pienemmät jäljet hävitin pinnasta kiillottamalla. Pian sormus oli kiiltävä runko, joka keskeneräisenä odotti päälleen tulevaa puupalaa.

Sopivan puupalan tekeminen muodostui haastavaksi. Paloja sahasin usein vahingossa liian ohuiksi, ja useammin kuin kerran hioessani hyvää puupalaa onnistuin hiomaan liikaa, jolloin palasta tuli runkoon liian lyhyt/ kapea. Myös pari kertaa täysin hyvistä paloista lohkesi kulma pois, jolloin täytyi vain ryhtyä uuden palan tekoon. Sopiva pala kuitenkin valmistui, ja seuraavaksi luvassa oli palan liimaaminen hahloon vahvalla 2-komponenttiliimalla. Nyt ongelmaksi muodostui sopivan puristimen puuttuminen, mutta improvisoimalla ja työkaluja väärinkäyttämällä sain puulevyn puristettua pysyvästi runkoon kiinni. Annoin liiman kuivua, jonka jälkeen ryhdyin hiomaan puupalaa täysin runkoon sopivaksi, siten etteivät palan reunat ja sivut tulleet mistään suunnasta rungon korvakkeiden yli. Kun pala oli täysin rungon myötäinen, kyllästin palan kiillotuslaikalla jossa oli mehiläisvahaa. Harmikseni vahaus värjäsin sormuksen hieman alkuperäistä tummemmaksi, mutta värjääntyminen ei onneksi kuitenkaan pilannut työtä. Sormuksen oltua kiillotusta vaille valmis suojasin palan pienellä pätkällä maalarinteippiä, ja kiillotin rungon varoen osumasta suojattuun puupalaan likaisella, vahaisella kiillotuslaikalla. Kiillotus oli nopeasti ohi, ja sormus oli valmis.

Medaljonki

Vihdoin hommat etenee.

Tämän jakson alussa aloitimme tekemään paria työtä, jotka aiheuttivat hyvin paljon harmaita hiuksia uusintayritysten muodossa. Toinen oli niittaamalla kasattava sormus, ja toinen oli medaljonki, jota tämä kirjoitus koskee.

Medaljongin tekeminen lähti vauhdikkaasti liikkeelle, tosi hyvää tahtia. Uhmakkain mielin etenin työssä vaihe vaiheelta, uskoen tämän työn olevan nopeasti ohi. Kuinka väärässä lopulta olinkaan. Työt alkoivat sahaamalla hopealevystä (jonka ainevahvuutta nyt en muista...) kaksi soikiota, joista tulisi medaljongin puolikkaat. Soikiot sen jälkeen lyötiin muotoonsa heittoprässillä, joka teki soikioista kuvien kaltaiset kupit. Tämän jälkeen kuppien reunamilla oleva ylimääräinen aines sahattiin pois kupin reunoja myöten. Tämän jälkeen kuppien reunat hiottiin littaniksi, jotta niihin jäisi myöhemmin kiinnitettävien sisäsarjojen juottamiselle juotospintaa.

Sisäsarjat ovat siis medaljongin sisälle tulevat kehysrenkaat, jotka pitävät sisälle tulevaa kuvaa medaljongin sisällä. Sisäsarjojen tekeminen aloitettiin piirtämällä levylle medaljongin puoliskon reunoja pitkin ääriviivat, ja piirretyn soikion sisään piirrettiin toinen soikio, jotka yhdessä muodostavat siis soikean renkaan. Seuraavaksi sisempi soikio sahattiin irti. Leimat lyötiin toiseen sisäsarjoista.




Kun kummastakin levystä oli sisempi soikio leikattu irti, ja toiseen lyöty leimat, kohdistettiin medaljongin puoliskot levyille aikaisemmin piirrettyjen soikioiden mukaan. Puoliskot sen jälkeen asetettiin paikoilleen työntämällä kaivertimella pienet nokareet painamaan puoliskoja kaikista suunnista, jotta ne eivät pääsisi juotosvaiheessa liikkumaan. Tämän jälkeen (yllättäen) seurasi ihan perinteinen juotos kovimmalla juotteella. Kovinta juotetta käytettiin siksi, ettei myöhemmissä vaiheissa tapahtuvien juotosten lämpö lähtisi sulattamaan aikasempia juotoksia pois. Puoliskojen juotuttua levyihin kiinni kappaleet kylvetettiin rikkihapossa, jonka jälkeen niistä sahattiin ylimääräinen, kupin reunojen yli tuleva materiaali pois.

Kun kumpaankin medaljonkiin oli sisäsarjat juotettu ja ylimääräiset osat sahattu pois, sisäsarjojen pinnat hiottiin tasaiseksi pöytää vasten, jotta puoliskot istuisivat tiiviisti yhdessä ilman pienimpiäkään rakoja. Tässä vaiheessa tuli vastaan ensimmäinen takaisku, kun toiseen puoliskoon lyödyistä leimoista osa oli lyöty liian pinnallisiksi, ja ne lähtivät hiotessa katoamaan. Tähän homma ei kylläkään vielä kaatunut. Puoliskot liimattiin pikaliimalla yhteen, ja hiomalla lähdettiin hiomaan puoliskoja kuntoon poistaen mahdolliset saumajäljet kupin ja sisäsarjan liitoskohdasta, samalla pyöristäen kuppien muotoa.

Kun puoliskojen muoto oli valmis ja kaikki virheet oli saatu korjattua hiomalla, kävin vetämässä ilman erityisiä vaikeuksia 2mm vahvuuksisen putken josta tehtäisiin medaljongin sarana. Alkoi medaljongin saranauran viilaaminen. Asetin yhteenliimatut puoliskot ruuvipenkkiin mahdollisimman suoraan, ja ryhdyin 2mm paksulla saranaviilalla viilaamaan uraa johon myöhemmin tulee saranaputket. Rankan viilauksen edetessä hyvää vauhtia huomasin tehneeni saranaurasta liian leveän, syvän ja vinon ohjeissa annetulle saranaputken mitoille. Tässä vaiheessa ajattelin työn olevan niin nopea, että voisin ilman isompia ongelmia aloittaa koko työn alusta, perustellen sitä itselleni sillä että työt pitäisi tehdä annettujen ohjeiden sekä rajoitusten puitteissa.

Aloitin siis työn alusta. Pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa hopean sulattamista, kun aikaisemmista työvaiheista kerääntyneestä jätehopeasta sulatettiin uusi levy, joka toimi uuden yrityksen raaka-aineena. Uusintayritys eteni samoin kuten ensimmäinenkin yritys, mutta hieman takaiskusta hidastuneena. Hyvää työtä hidasti jälleen taas takaisku, kun iskemäni leimat hioutuivat sisäsarjasta pois (taas). Tähän ei kuitenkaan homma kaatunut, mutta jonkun mielelleni hämärän peitossa olevan tapauksen tuloksena päädyin vielä tekemään toisen puoliskon kokonaan alusta. Homma taas eteni siedettävästi kunnes motivaatio laski jälleen saranoiden juotuttua uriin niin huonosti pilaten koko medaljongin, minkä johdosta päädyin aloittamaan työn alusta jälleen kerran.

Toivon kipinä syttyi kumminkin jälleen huomatessani, että ensimmäinen medaljonkiyritelmä oli vielä pelastettavissa tekemällä muutamua korjauksia ja kompromisseja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että viilasin saranauran suoraksi ja vedin saranaksi isomman putken kuin mitä ohjeissa ohjeistettiin. Onnistumisen vauhdittamana työt lähtivät jälleen luistamaan, ja pian olin jo saanut onnistuneesti juotettua puoliskoihin saranat, lukkolangan ja riipuslenkin. Saranaputkien päädyt sahattiin ja viilattiin vinoiksi, ja suuaukot "senkattiin" hieman muuta putkea suuremmiksi, jotta putkien läpi kulkevan langan päät saataisiin niittaamalla levitettyä pysymään putkessa. Saranalanka hiottiin ja viilattiin hieman kartiomaiseksi, siten että se menisi saranan läpi langan yläosan jämähtäessä senkkauksiin. Vaikeasti selitetty, pahoittelen.

Saranalanka katkaistiin, ja viilattiin vielä saranaputken myötäiseksi. Tämän jälkeen luokkakaverin avustuksella saranalangan alapää niitattiin niittipunsselilla. Kaveri piti medaljonkia tasoalasinta vasten minun niitatessa saranalankaa putken sisään. Tämä vaati yllättäen paljon aikaa ja vaivaa, mutta ennenpitkää kuitenkin homma onnistui, ja medaljonki oli kasassa. Seuraavaksi taitoin pyöröpihdeillä lukkolangan muotoonsa, ja hioin kaikki työstämisen jäljet pois melko hienolla filssikapulalla. Ryhdyin kiillottamaan nurinkurisesti ensin pieniä osia (saranan vaikeat kohdat, riipuslenkki) mikromoottorilla, jonka jälkeen kiillotin koko medaljongin kiillotuskoneella rättilaikoilla.

Medaljonki oli vihdoin usean takaiskun jälkeen valmis, ja olo hyvin helpottunut ja hieman yllättyneenä lopputulokseen.

Pahoittelut mahdollisille lukijoille pitkästä tauosta kirjoitusten välissä. En katsonut kannattavaksi julkaista aina uusia kirjoituksia jokaisen työvaiheen jälkeen, minkä takia tämäkin julkaisu tuli vasta nyt vaikka edistystä medaljongin kanssa olikin tehty jo aikaisemminkin. Jatkossakin kirjoitukset tulevat olemaan linjaa "1 työ - 1 postaus", joten varautukaa. Pitkiä katkoksia saattaa tulla. Toivottavasti ei.

Kalvosinnapit "Ankkuri"

Jo aikaisemmin esitellyn ankkurisormuksen aikoihin aloin pohtimaan samantyylisten kalvosinnappien tekemistä. Ajatus sai muhia pidemmän aikaa rauhassa takaraivossa, kunnes koulussa tuli vastaan tilanne jolloin olin jo saanut kaikki työt tehtyä, ja aikaa olisi reilusti tehdä omia projekteja. Vaikken (vielä) omistakaan paitaa johon kalvosinnapit tarvitsisi, päädyin kuitenkin tämän projektin aloittamiseen. Ainakin saan hyvän syyn käydä paitaostoksilla.

Materiaaliksi valikoitui kestosuosikki 925-hopea, paksuudeltaan 2mm. Pelkäsin ohuemman materiaalin olevan liian ohutta, mikä estäisi oikeanlaisen kolmiulotteisuuden saamisen pintaan. Nappien ideana on että näkyvänä kalvosinnappien "tauluna" olisi vain tuo ankkuri sellaisenaan ilman mitään taustalevyä, mikä tarkottaa että ankkurin koukut ovat hyvin tarttumisherkkiä. Ohuempi materiaali olisi tässä käytössä saattanut olla myös liian herkkä taipumaan hihaan jäädessä ankkurista johonkin kiinni.

Aikani suunniteltuani sahasin levystä kaksi n. 1.5cm x 2cm levyä, joihin ryhdyin piirtopuikolla hahmottelemaan ankkurin perusmuotoa. Tässä vaiheessa toistui sama ongelma kuin ankkurisormusta tehdessä: kuvion symmetriaa on hyvin hankala hakea hopealevyn pintaan. Ovelampi olisi ehkä helpottanut työtään joko siirtämällä ankkurikuvion levylle asetoonilla paperiarkilta, tai piirtänyt lyijykynällä suoraan vesiväripäällysteiselle levylle. I am not a clever man. Kylmän viileästi hain ankkurin perusmuotoa piirtopuikolla viivottimen avulla, yllättävän hyvin siinä jopa onnistuen. Ongelmia tuotti erityisesti ankkurin "koukkujen" saaminen symmetriseksi, mutta onneksi miellyttävään lopputulokseen päädyin ennenpitkää.

Piirtämisen jälkeen alkoi kultasepänsahalla nitkuttelu, josta ei sinällään jäänyt mitään kerrottavaa. Terä pysyi ehjänä, ja terään pyyhkäisty vaha helpotti sahaamista huomattavasti vähentämällä sahan ja materiaalin välistä kitkaa. Seuraavana askeleena seurasi ensimmäisen ankkurin viilaaminen, joka osaltaan aiheuttaakin harmaita hiuksia.

Melko nopeasti viilaamisen aloitettuani tilanne eskaloitui huonompaan suuntaan. Toistaiseksi kaikki tekemäni virheet ovat olleet melko helposti korjattavissa, mutta tässä vaiheessa vajavaiset viilaamistaitoni aiheuttivat harmia. Yksi työntö liikaa väärässä kulmassa poistaa materiaalia peruuttamattomasti, mikä tuottaa aina työtä tehdyn virheen korjaamiseksi. Ankkurissa tämä ilmenee parhaiten siinä, että yläosan "poikkipuista" toinen on vino, ja korjausviilailailuja tehdessä se näyttää laskeutuvan eri tasolle toisen "poikkipuun" kanssa. Toinen murheita aiheuuttava osa oli ankkurin "koukut" joihin ei viilailemalla välillä saanut mitään symmetriaa aikaan. Vaivaa aiheutti myös koko ankkurin muoto, sillä esim. ankkurin vartta on hyvin vaikea lähteä pyöristämään pitkällä, suhteellisen paksulla neulaviilalla ankkurin muiden osien osuessa vastaan ja rajoittaen viilauskulmia.

Aikani viiltailtuani ensimmäistä ankkuria tyydyttävään muotoon päädyin suhteellisen miellyttävään tulokseen, jolloin päätin sahata toisesta levystä ankkurin toista nappia varten. Viilatun, pidemmälle edenneen ankkurin asettelin levylle, ja piirtopuikolla raaputin ankkurin ääriviivat, joita myöten sahasin toisen ankkurin karkeaan muotoonsa. Sahausta seurasi viilausurakka, ja haasteeksi tuli saada viilaamalla ankkureista keskenään identtisiä. Pitkän aikaa viilailtuani sain ankkureista suhteellisen samanlaisia. Alla olevasta kuvasta näkee miltä ankkurit käytännössä tässä vaiheessa näyttivät.

Aikani taistelin ankkureiden viilaamiseksi täysin identtisiksi, ja turhautumisen saattelemana viilasin vuoroin ensimmäistä ja vuoroin toista ankkuria päästäkseni miellyttävään tulokseen ankkureiden muodossa. Aikani viilailtuani muistin eräältä viisaalta mieheltä saamani neuvon liimata kappeleet toisiinsa tavallisella paperiliimapuikolla. Laitoin ankkureiden takapinnoille paksuhkosti liimapuikkoa, ja painoin pinnat yhteen. pienen liikuttelun ja asettelun jälkeen sain ankkurit kohdistettua keskenään, ja pistin aikaansaadun tahmaisen paperiliimalla yhdistetyn ankkuriparin ruuvipenkin leukojen väliin puristuksiin kuivumaan. Liiman jähmetyttyä viilaaminen jatkui huomattavasti helpompana. Ruuvipenkissä istuvien ankkureiden vastakkaisia pintoja vertailemalla löytyi aikaista helpommin yhtenäinen muoto. Vaikka työstäminen helpottui, en kuitenkaan kaikki ongelmat poistuneet: vieläkin oli mahdollista viilata vinoon, ja tämä ilmenee ankkureiden yläosien poikkipuiden vinoutena. Tällä hetkellä on kovat toiveet saada tämä korjattua, mutta viilaamisen riskinä on että poikkipuista tulee liian pieniä suhteessa muuhun ankkuriin. Toivotaan että asia korjaantuu parhaiten päin.

Ankkurit sain ajan myötä viilattua miellyttäviksi, ja ryhdyin tekemään kalvosinnappien mekanismia. Sahasin levystä jalat ja kannat mekanismiin, ja lähdin kasaamaan työtä loppuun. Tässä vaiheessa ilmeni toistuvia ongelmia. Nappien jalkojen täytyi olla sellaiset, että ne saisi käännettyä jalan myötäiseksi jotta nappi mahtuisi napinlävestä sisään. muutamanlaista saranaratkaisua suunnittelin, ja päädyin tekemään siten, että sahasin jalan alaosaan aukon, jonka kautta kulkeva hopealiuska liittyisi kummastakin päästä nappien kantaan. Teoriassa ratkaisu oli ihan toimiva, mutta käytännön toteutus tuotti huomattavia ongelmia: juottaminen tuntui olevan mahdotonta. Useamman kerran jouduin tehä osat uudestaan, koska juote juoksi väärin, jumittaen "saranan", tai koska osat yksinkertaisesti sulivat. Tässä saattoi olla osasyyllisenä se, että jälkeenpäin huomasin yrittäneeni juottaa juotoshopean sijasta tavallisella hopealla. Jalan tekemisen päätyttyä toistuvasati epäonnistumisiin, kalvosinnapit unohtuivat odottamaan lisää motivaatiota pakkiin, ja siirryin muiden töiden pariin. Koulutyöt painoivat päälle, eikä minulla ollut aikaa pakertaa omien töiden parissa.

Eräänä päivänä keskustelin erään itsekin kalvosinnappeja työstävän luokkakaverin kanssa, ja ilmeni että hän ei tee mekanismejä itse, vaan ostaa ne valmiina koululta. Tässä vaiheessa halusin kalvosinnapit jo itselleni pakista tilaa viemästä, ja järkeilin, ettei minua haittaa se että omissa napeissa olisi valmiit mekanismit. Kunhan saisin napit vain pois pyörimästä. Hain mekanismit, juotin ne nappien taakse, ja homma oli viimeistelyä (kiillotusta) vaille valmis.

Loppujenlopuksi olen ihan tyytyväinen tulokseen. Omaa jälkeähän noissa on vain nuo ankkurit, mutta se ei niinkään haittaa, itselleni lähinnä huvin vuoksi ne tein. Tulevaisuudessa kuvittelen tekeväni paremmat ja hienommat, viimeistellymmät ja yksityiskohtaisemmat, mutta tekemishetken taitotasoon verrattuna napit ovat ihan tyydyttävät. Näitä täytyy pitää ehkä enemmän prototyyppinä jollekin tulevalle ratkaisulle, ja antaa idean muhia rauhassa takaraivossa.

Riipus #1

Eli siinä: valmis versio edellisessä blogipostauksessa esitellystä hopeariipuksesta. Edellisessä postissa riipus oli vielä reilusti työn alla. Kuvien ottamisen jälkeen luvassa oli hyvin paljon vaivalloista kiillotusta. Koska olin "kupin" juottamisessa lämmittänyt korua liikaa, kupin pinta "skrymppaantui", eli muuttui röpelöiseksi hopean kerroksien sekoittuessa. Villaamalla ja filssaamalla röpelöpinnan sai siistittyä sileäksi, mutta valmiiksi ohuen materiaalin viilaamisella materiaali oheni entisestään. Kuvassa näkyy merkki ilmiöstä: ruskea piste kahden ylemmän leikatun lehdykän välissä, lähellä vasempaa leikkausta. Tässä kohtaa materiaalin vahvuus oli jo niin ohutta, että tuon pienen ruskean kolon poisviilaaminen olisi mahdollisesti tehnyt materiaalista selvästi näkyvästi liian ohutta, ja muuttanut muutenkin korun muotoa.

Skrymppaantumisen sivuvaikutuksiet tulivat hyvin tutuksi riipusta kiillottaessa. Vaikka koru oli viilailtu kaikin puolin sileäksi, tuli kiillotusvaiheessa esiin muusta hopeasta eroavia väriläiskiä. Liikaa kuumentaessa puhtaampi hopea nousee paikoitellen pintaan, ja tämä näkyy tummina ja vaaleina läiskinä korussa. Paras ratkaisu läiskien hävittämiseen oli kiillotus, jota saikin harrastaa hyvin kauan ja hartaasti jotta varsinkin jäljet riipuksen taustasta hävisivät.

Väriläiskien poistuessa korusta alkoi kiillottaja pikkuhiljaa värjääntymään. Kiillotuslaikka tehokkaasti ja huomaamattomasti sylki kiillottajaa kohti punaista kiillotusvahaa sillä tuloksella että allekirjoittaneen ihonväri muistutti lähinnä intiaania. myös harmaa neulepusero muuttui huomaamattomasti punaruskeaksi. Käsienpesulavuaarissa käsisaippualla peseytyminen tuli tutuksi. Jatkossa pitää muistaa varata mukaan edes oma pyyhe.

Kun riipus oli kiillotettu, oli seuraavana haasteena kaiken sisälle kerääntyneen kiillotusvahan putsaaminen. Operaatio oli hieman hankala, sillä riipuksen sisuksiin ei leikkaamistani aukoista päässyt kunnolla käsiksi. Käytyään useamman kerran ammoniakkikylvyn ja ultraäänipesurin kautta riipus alkoi hiljalleen pudistumaan. Siltikään ihan kaikkea vahaa ne eivät irroittaneet, ja viimeisiä jämiä raaputeltiin pois kuparilangan pätkällä. Ultraäänipesuri oli jättänyt korun pintaan hieman ikävännäköisiä haaleita jälkiä, ja aloin pohtia että tuleeko korun kiillotuksesta, puhdistamisesta ja puhdistamisen jälkien kiillottamisesta loputon kierre. Kuulemma  kuitenkaan ultraäänipesurin jäljet eivät haitanneet seuraavaa vaihetta joka tulisi olemaan hopeointi.

Hopeoinnin tarkoitus oli tehdä korun pinta sellaiseksi, että siihen tarttuisi mahdollisimman hyvin myöhemmässä vaiheessa tehtävä värjäys. Hopeointi itsessään oli yksinkertainen prosessi. Kumihanskat kädessä opettajan valvovan silmän alla korusta ensin puhdistettiin parissa eri liuoksessa kaikki mahdolliset liat, rasvaiset sormenjäljet ynnä muut tahrat jotka voisivat haitata hopeointia. Puhdistuksen jälkeen koru asetettiin langasta roikkumaan hopeointialtaan päällä olevaan palkkiin, joka huljutteli korua jatkuvasti syanidiliuoksessa hopeointiprosessin ajan.

Hopeointikaan ei sujunut ihan täydellisesti. Ilmeisesti riipus oli hopeoitavana liian kauan tai liian lähellä altaassa olevaa hopea-anodia sillä tuloksella, että odotusteni vastaisesti korun pinta oli maidonvalkea odottamani peilikirkkaan pinnan sijasta. Riipus olisi tässä vaiheessa pitänyt jälleen kiillottaa parhaan värjäystuloksen saamiseksi, mutta uteliaisuudesta halusin nähdä kuinka tämänlainen pinta värjääntyy. Se selviäisi seuraavan päivän ammattikemiantunnilla.

Kemiantunnin piristykseksi opettaja näytösluontoisesti värjäsi riipuksen. Värjäys tapahtui huljuttelemalla riipusta natriumtiosulfaatti-kupariasetaatti-sitruunahappoliuoksessa. Värjäyksen toimintaperiaate oli että käytetty taikaliuoksen aiheuttama väri muuttuisi sitä mukaa mitä kauemman aikaa korua siellä piti. Ajatus tässä vaiheessa oli saada korun sisään violetti väri, ja kiillottaa ulkokuoresta väri pois. Riipus ulko-osan väri kuitenkin miellytti hyvin paljon, sopien hakemaani syksyiseen teemaan, ja päätin olla kiillottamatta ulkopinnan hieman ruostetta muistuttavaa väriä pois.

Perjantaisen värjäysoperaation jälkeen jätin riipuksen pakkiini odottamaan seuraavaa viikkoa. Maanantaina kouluun tullessani katsoin korua ja huomasin sisäosan värjääntyneen vielä syvemmän violetiksi. Tämän postauksen alussa näkyvä kuva on siis otettu melkein heti värjäämisen jälkeen, eikä silloin kun koru oli värjääntynyt viikonlopun yli, joten väri ei vastaa tämänhetkistä väriä.

Viimeistelyksi sivelin korun pintaan vanutupolla kerroksen oksalakkaa, joka estaa värin kulumista pois. Itse pidin lopputuloksesta, kuten ilmeisesti myös luokkatoverini, joten olen lopputulokseen tyytyväinen. Mielenkiintoisesti kaikki vastoinkäymiset ja valmistusvirheet auttoivat saavuttamaan tämän persoonallisen loppputuloksen. Paremmin kiillotettuna ja hopeoituna värjäys olisi näyttänyt steriilimmältä, mikä ei olisi välttämättä tämän korun kanssa toiminut yhtä hyvin.

Seuraavat työt ovat hieman hämärän peitossa. Ilmeisesti opintoihin kuuluvina töinä seuraavassa jaksossa olisi luvassa kantasormus ja medaljonki, ja lisäksi suunnitelmissani on valmistaa itselleni omana työnä joko kalvosinnapit taikka vyön solki. Näistä töistä pyrin tekemään enemmän postauksia alusta alkaen työvaiheiden edetessä, jotta uusia postauksia tulisi enemmän, ehkä hieman lyhyempinä. Tietenkin se miten tämä suunnitelma toteutuu, nähdään vasta kun on jotain mistä postailla.

Sitä odotellessa.

Tähänastiset työt

Nyt niitä kuvia.

Ensimmäinen blogipäivitys, joka sisältää nitä lupaamiani kuvia töistäni. Aluksi olin laittamassa myös kuvia tekemistäni sahaus- ja juotosharjoituksista, sekä kuparilangasta ja ledilampusta tekemästäni kierrätysmateriaalisormuksesta, Mutta päätin nyt tällä kertaa keskittyä olennaiseen, eli tähän asti tekemiini töihini.

Kelloseppäkoulun Kulta- ja Kelloalan erikoismyyjäkurssilla tekemäni hopeasormus, jossa esiintyy usein suosimani ankkuri. Koko on 18, runko flakkamallinen ja materiaalin vahvuus n. 2mm. Sormus on omaa sormea varten tehty, ja koristaa yhä päivittäin oikean käteni keskisormea.

Ankkuri on leikattu erillisestä levystä ja juotettu sormusrunkoon. Tehokkaampi idea olisi ollut alunperin tehdä koko sormus yhdestä palasta, siis siten että ankkuria ei olisi leikattu erikseen ja myöhemmin juotettu C-malliseen runkoon. Alkuperäinen suunnitelma kuitenkin oli tehdä ankkuri hieman paksummasta levystä kuin loppurunko, jotta se kohoaisi hieman muuten tasaisesta flakkapinnasta. Kuitenkin työstövaiheessa materiaalien paksuusero hioutui olemattomiin, ja ankkuri näyttää olevan paksuudeltaan yhtenäinen rungon kanssa. Sormusta tarkastellessa huomaa myös, ettei se ole kaikin puolin symmetrinen, varsinkaan ankkurin kohdalla. Lisäksi viimeistelemättömyyttä on hieman kaikkialla, pieniä lommoja ja viilanjälkiä ei tarvitse kauaa etsiä. Leimatkin ovat hieman vinossa. Myös pieni suunnitteluvirhe vaivaa sormusta: sormessa pidettäessä toinen ankkurin "koukuista" hankasi aluksi sormeen. Onneksi kuitenkin syystä tai toisesta hankautuminen loppui, eikä oikeassa keskisormessa enää näy punaista hankaumajälkeä.

Virheistä, vioista ja huolimattomuudesta huolimatta sormuksella on erityinen merkitys, ensimmäisenä kunnollisena korutyönäni. Aikaisemminkin olen koruja tehnyt, mutta tämä oli ensimmäinen jonka tein kunnolla, oikeilla materiaaleilla, oikeilla työvälineillä sekä oikeilla työmenetelmillä. Päivittäisessä käytössä olevana hopeasormuksena se on kerännyt pintaansa hyvin paljon kiiltoa vieviä naarmuja, eikä unohdus yön yli hopeanpuhdistusaineeseen kiiltoa auttanut. Minua ne eivät niinkään haittaa, tähän yksilöön kulutus ja iän merkit sopivat.

Ensimmäinen harjoitustyö kultaseppäkoulussa: Kirjeveitsi. Tarkat mitat unohtuneet, materiaalin paksuus muutaman millimetrin luokkaa, kahvan käärmeen pituus 6cm luokkaa, terän pituus ehkä n. 14cm luokkaa.

Huonosti otetussa kuvassa näkyy karmeat säilytyksen aiheuttamat naarmut kiillotetussa kappaleessa, sekä väärin päin sijoittuneet leimat.

Ensimmäisenä työnä veitsi toimi mittarina: kuinka paljon jaksaa sahata, viilata, kiillottaa. Pinta-alaa kappaleella on paljon, ja sen käsittely vaatii oman määränsä tekijän kärsivällisyyttä. Veistä tehdessä kahvan aiheen sai valita itse, ja se aiheuttikin melko paljon päänvaivaa. Mielelläni olisin tehnyt jotain oikeasti hienoa joka miellyttäisi, mutta tulin siihen tulokseen että joissakin harjoitustöissä olennaisinta on työn jälki, ja tämä on mielestäni yksi niistä. Pian keksin käärmeaiheen, ja vaikka itse aiheesta en niinkään pitänyt, oli kuitenkin käytännön toteutus tyydyttävä. Käärmeen hiominen pyöreäksi oli hieman haasteellinen, ja prosessi tarvitsikin pientä improvisointia. Koska työpöydissä ei ole ruuvipenkkiä, ja kumpikin käsi on varattava hiomiseen, piti veitsi saada johonkin tukevasti kiinni. Lopullinen ratkaisu oli asettaa veitsi pöydän sekä siihen ruuvattavan viilaustukitelineen väliin, ja kiristää paikoilleen. Ehkä hieman vaikea hahmottaa selityksen perusteella, mutta asiasta viisastuneena hankin jatkoa varten pienen ruuvipenkin, jonka saa pöydänkulmaan kätevästi kiinni.

Lopputulokseen olen tyytyväinen. Yleinen työnjälki miellyttää, tosin kiillotus noin isoon kappaleeseen on haastavaa, ja tämän veitsen kohdalla kiillotuksessa on parannettavaa. En myöskään ole hopeoinut veistä luokkakavereiden tavoin. Veitsen terä on hyvin onnistunut. Terä on suora tasaista pintaa vasten, vaikka kuvan huonon laadun ja varjojen ym. tekijöiden perusteella voisi luulla toisin.

Viimeisimpänä työnä riipus, josta tässä keskeneräisiä kuvia. Tehtävänä oli tehdä riipus, jossa pyöreään pohjaan juotetaan kiinni kuperaksi pakotettu levy, johon on sahattu vapaavalintaista kuviota. Riipuksen sisäosa on tarkoitus käsitellä loppuvaiheessa tummaksi, siten että leikatut kuviot tulevat riipuksesta paremmin esiin. Alkumateriaalina oli 1mm paksuinen hopealevy, josta leikatusta palasta valssasin 0.8mm vahvuisen palan. 1mm paksuisesta osasta sahasin riipuksen pohjana toimivan ympyrän, ja 0.8mm paksuuteen valssatusta osasta tein levyn, jonka myöhemmin pakotin pohjan päälle tulevaksi kupiksi. Syy eri vahvuuksien käyttöön on riipuksen lopullisen painon pitäminen minimissään.

Ideani riipuksen leikkauksiin lähti juuri alkaneesta syksystä. Leikkauksiin hain puunlehtimäistä muotoa, ja ideana oli myös kokeilla tehdä kappaleen sisään oranssinvärinen emalointi. Suunnitelmat ja ideat kumminkin muuttuivat tehdessä, ja lopputuloksen päivitän tänne kun lopputulokseen pääsen. 

Aluksi koko korun idea tuntui hieman hankalalle: miten saan osat juotettua? Onko tämänlaisen kappaleen kiillottaminen haasteellista? Näistä ei epäilyksistäni huolimattani muodostunut ongelmia. Juotteet juoksivat siististi saumoihin, eikä kiillotuksessa ole toistaiseksi ollut mitään poikkeuksellista. (Toistaiseksi) ainoa päänvaivaa aiheuttanut asia tuli vastaan riipuslenkin kohdalla. Aluksi oli hyvin vaikea keksiä minkä mallinen riipuslenkki ylipäätään sopisi koruun. Kun sain erään idean, sen viilaaminen täysin kappaleeseen sopivaksi osoittautui aikaavieväksi ja ajoittain rasittavaksi. Saatuani tyydyttävän riipuslenkin valmiiksi, se suli juotosvaiheessa pieneksi käppyräksi lähes heti juotteen sulattua. Onneksi käppyrä lähti vaivatta irti jälkiä jättämättä, mutta tässä vaiheessa tähän työhön varatut materiaalit alkoivat olla lopussa. Uutta riipuslenkkiä pohdin jonkin aikaa, kunnes päädyin kuvassa näkyvään lopulliseen ratkaisuun. Lenkki ei ole lankaa kuten kuvasta voisi luulla, vaan levyä jonka kiinnijuotettuani viilasin pyöreäksi.

Vaikka kuvassa riipus näyttääkin melko valmiita, on siinä vielä työvaiheita edessä. Tämänhetkinen tavoite on saada riipus kiillotettua täysin valmiiksi, jonka jälkeen siihen tehdään paksu hopeointi. Hopeoinnin jälkeen koko riipus käsitellään hopean väriä muuttavalla kemikaalilla, jonka jälkeen väri poistetaan kaikkialta paitsi riipuksen sisäosista. Tämän jälkeen seuraa todennäköisesti vielä loppukiillotus.

Eli tässä tämänhetkistä kuvasatoa. Enemmän olen koruja aikaisemmin tehnyt, mm. ketjujen ja helminauhojen punominen on koettu. Näistä minulla ei kuitenkaan ole ainakaan vielä hyviä kuvia, joten jätin ne tästä päivityksestä pois.  Riipuksesta postitan päivityksiä sen valmistuttua, ja muista töistä ja asioista sitä mukaan kun ideoita tulee.

Intro

Tästä se lähtee.

Päivän 27.8.2012 tulen jatkossa muistamaan päivänä jolloin ryhdyin kirjoittamaan blogia, joka koko blogikaikkeudessa edustaa yhden paristakymmenestä vuonna 2012 kultaseppäartesaaninopinnot aloittaneen opiskelijan näkemyksiä, kokemuksia, (uro)tekoja ja töitä opiskelujen ajalta.

Kaikelle on selitys, eikä tämän blogin nimi poikkea tästä säännöstä. Pitkän pohtimisen ja muutaman muun nimikokeilun jälkeen nimi UOMA syntyi koulutehtävästä, jossa oli tarkoitus suunnitella oma yritys käyntikortteja ja pakkauksia myöten. Pitkään pohdin sopivaa nimeä: tahdoin nimen olevan edes jollakin tasolla omaperäinen. Kulta-Kalle/Hakola-design ynnä muut nimet tuntuivat sopimattomilta omien näkemysteni ja ajatustapojeni edustamiseen.

Koska olen aina pitänyt merestä, ja mm. ankkurit ja ruorit miellyttävät symboleina, mieleeni tuli joen uoma. Pidin siitä miltä sana Uoma tuntuu, kuinka se voi kuulostaa vieraskieliseltä sanalta, ja kuinka ääkköset loistavat poissaolollaan. Viimeisin on hyvä pointti tulevaisuuden maailmanvalloitusta kaavaillessa.

Tämän esipuheen kirjoitushetkellä näkemykseni on, että pyrin julkaisemaan reilusti kuvia, mutta lähinnä opintotöistäni. Kuvat "omasta tuotannosta" pyrin pitämään vähäisenä, sillä ideavarkaudet ovat harmillinen ilmiö. Tosin en väitä ettenkö joskus saattaisi julkaista materiaalia erityistä ylpeyttä aiheuttaneista tuotoksista.
Tai että tuotoksissani olisi mitään varastettavaa. Kuitenkin.

Tämän ensipostauksen saattelemana toivotan kaikki mahdolliset lukijat tervetulleiksi seuraamaan blogiani. Toivottavasti vietätte kirjoituksiani lukien hetkenne mielenkiinnolla.