Riipus #1

Eli siinä: valmis versio edellisessä blogipostauksessa esitellystä hopeariipuksesta. Edellisessä postissa riipus oli vielä reilusti työn alla. Kuvien ottamisen jälkeen luvassa oli hyvin paljon vaivalloista kiillotusta. Koska olin "kupin" juottamisessa lämmittänyt korua liikaa, kupin pinta "skrymppaantui", eli muuttui röpelöiseksi hopean kerroksien sekoittuessa. Villaamalla ja filssaamalla röpelöpinnan sai siistittyä sileäksi, mutta valmiiksi ohuen materiaalin viilaamisella materiaali oheni entisestään. Kuvassa näkyy merkki ilmiöstä: ruskea piste kahden ylemmän leikatun lehdykän välissä, lähellä vasempaa leikkausta. Tässä kohtaa materiaalin vahvuus oli jo niin ohutta, että tuon pienen ruskean kolon poisviilaaminen olisi mahdollisesti tehnyt materiaalista selvästi näkyvästi liian ohutta, ja muuttanut muutenkin korun muotoa.

Skrymppaantumisen sivuvaikutuksiet tulivat hyvin tutuksi riipusta kiillottaessa. Vaikka koru oli viilailtu kaikin puolin sileäksi, tuli kiillotusvaiheessa esiin muusta hopeasta eroavia väriläiskiä. Liikaa kuumentaessa puhtaampi hopea nousee paikoitellen pintaan, ja tämä näkyy tummina ja vaaleina läiskinä korussa. Paras ratkaisu läiskien hävittämiseen oli kiillotus, jota saikin harrastaa hyvin kauan ja hartaasti jotta varsinkin jäljet riipuksen taustasta hävisivät.

Väriläiskien poistuessa korusta alkoi kiillottaja pikkuhiljaa värjääntymään. Kiillotuslaikka tehokkaasti ja huomaamattomasti sylki kiillottajaa kohti punaista kiillotusvahaa sillä tuloksella että allekirjoittaneen ihonväri muistutti lähinnä intiaania. myös harmaa neulepusero muuttui huomaamattomasti punaruskeaksi. Käsienpesulavuaarissa käsisaippualla peseytyminen tuli tutuksi. Jatkossa pitää muistaa varata mukaan edes oma pyyhe.

Kun riipus oli kiillotettu, oli seuraavana haasteena kaiken sisälle kerääntyneen kiillotusvahan putsaaminen. Operaatio oli hieman hankala, sillä riipuksen sisuksiin ei leikkaamistani aukoista päässyt kunnolla käsiksi. Käytyään useamman kerran ammoniakkikylvyn ja ultraäänipesurin kautta riipus alkoi hiljalleen pudistumaan. Siltikään ihan kaikkea vahaa ne eivät irroittaneet, ja viimeisiä jämiä raaputeltiin pois kuparilangan pätkällä. Ultraäänipesuri oli jättänyt korun pintaan hieman ikävännäköisiä haaleita jälkiä, ja aloin pohtia että tuleeko korun kiillotuksesta, puhdistamisesta ja puhdistamisen jälkien kiillottamisesta loputon kierre. Kuulemma  kuitenkaan ultraäänipesurin jäljet eivät haitanneet seuraavaa vaihetta joka tulisi olemaan hopeointi.

Hopeoinnin tarkoitus oli tehdä korun pinta sellaiseksi, että siihen tarttuisi mahdollisimman hyvin myöhemmässä vaiheessa tehtävä värjäys. Hopeointi itsessään oli yksinkertainen prosessi. Kumihanskat kädessä opettajan valvovan silmän alla korusta ensin puhdistettiin parissa eri liuoksessa kaikki mahdolliset liat, rasvaiset sormenjäljet ynnä muut tahrat jotka voisivat haitata hopeointia. Puhdistuksen jälkeen koru asetettiin langasta roikkumaan hopeointialtaan päällä olevaan palkkiin, joka huljutteli korua jatkuvasti syanidiliuoksessa hopeointiprosessin ajan.

Hopeointikaan ei sujunut ihan täydellisesti. Ilmeisesti riipus oli hopeoitavana liian kauan tai liian lähellä altaassa olevaa hopea-anodia sillä tuloksella, että odotusteni vastaisesti korun pinta oli maidonvalkea odottamani peilikirkkaan pinnan sijasta. Riipus olisi tässä vaiheessa pitänyt jälleen kiillottaa parhaan värjäystuloksen saamiseksi, mutta uteliaisuudesta halusin nähdä kuinka tämänlainen pinta värjääntyy. Se selviäisi seuraavan päivän ammattikemiantunnilla.

Kemiantunnin piristykseksi opettaja näytösluontoisesti värjäsi riipuksen. Värjäys tapahtui huljuttelemalla riipusta natriumtiosulfaatti-kupariasetaatti-sitruunahappoliuoksessa. Värjäyksen toimintaperiaate oli että käytetty taikaliuoksen aiheuttama väri muuttuisi sitä mukaa mitä kauemman aikaa korua siellä piti. Ajatus tässä vaiheessa oli saada korun sisään violetti väri, ja kiillottaa ulkokuoresta väri pois. Riipus ulko-osan väri kuitenkin miellytti hyvin paljon, sopien hakemaani syksyiseen teemaan, ja päätin olla kiillottamatta ulkopinnan hieman ruostetta muistuttavaa väriä pois.

Perjantaisen värjäysoperaation jälkeen jätin riipuksen pakkiini odottamaan seuraavaa viikkoa. Maanantaina kouluun tullessani katsoin korua ja huomasin sisäosan värjääntyneen vielä syvemmän violetiksi. Tämän postauksen alussa näkyvä kuva on siis otettu melkein heti värjäämisen jälkeen, eikä silloin kun koru oli värjääntynyt viikonlopun yli, joten väri ei vastaa tämänhetkistä väriä.

Viimeistelyksi sivelin korun pintaan vanutupolla kerroksen oksalakkaa, joka estaa värin kulumista pois. Itse pidin lopputuloksesta, kuten ilmeisesti myös luokkatoverini, joten olen lopputulokseen tyytyväinen. Mielenkiintoisesti kaikki vastoinkäymiset ja valmistusvirheet auttoivat saavuttamaan tämän persoonallisen loppputuloksen. Paremmin kiillotettuna ja hopeoituna värjäys olisi näyttänyt steriilimmältä, mikä ei olisi välttämättä tämän korun kanssa toiminut yhtä hyvin.

Seuraavat työt ovat hieman hämärän peitossa. Ilmeisesti opintoihin kuuluvina töinä seuraavassa jaksossa olisi luvassa kantasormus ja medaljonki, ja lisäksi suunnitelmissani on valmistaa itselleni omana työnä joko kalvosinnapit taikka vyön solki. Näistä töistä pyrin tekemään enemmän postauksia alusta alkaen työvaiheiden edetessä, jotta uusia postauksia tulisi enemmän, ehkä hieman lyhyempinä. Tietenkin se miten tämä suunnitelma toteutuu, nähdään vasta kun on jotain mistä postailla.

Sitä odotellessa.

Tähänastiset työt

Nyt niitä kuvia.

Ensimmäinen blogipäivitys, joka sisältää nitä lupaamiani kuvia töistäni. Aluksi olin laittamassa myös kuvia tekemistäni sahaus- ja juotosharjoituksista, sekä kuparilangasta ja ledilampusta tekemästäni kierrätysmateriaalisormuksesta, Mutta päätin nyt tällä kertaa keskittyä olennaiseen, eli tähän asti tekemiini töihini.

Kelloseppäkoulun Kulta- ja Kelloalan erikoismyyjäkurssilla tekemäni hopeasormus, jossa esiintyy usein suosimani ankkuri. Koko on 18, runko flakkamallinen ja materiaalin vahvuus n. 2mm. Sormus on omaa sormea varten tehty, ja koristaa yhä päivittäin oikean käteni keskisormea.

Ankkuri on leikattu erillisestä levystä ja juotettu sormusrunkoon. Tehokkaampi idea olisi ollut alunperin tehdä koko sormus yhdestä palasta, siis siten että ankkuria ei olisi leikattu erikseen ja myöhemmin juotettu C-malliseen runkoon. Alkuperäinen suunnitelma kuitenkin oli tehdä ankkuri hieman paksummasta levystä kuin loppurunko, jotta se kohoaisi hieman muuten tasaisesta flakkapinnasta. Kuitenkin työstövaiheessa materiaalien paksuusero hioutui olemattomiin, ja ankkuri näyttää olevan paksuudeltaan yhtenäinen rungon kanssa. Sormusta tarkastellessa huomaa myös, ettei se ole kaikin puolin symmetrinen, varsinkaan ankkurin kohdalla. Lisäksi viimeistelemättömyyttä on hieman kaikkialla, pieniä lommoja ja viilanjälkiä ei tarvitse kauaa etsiä. Leimatkin ovat hieman vinossa. Myös pieni suunnitteluvirhe vaivaa sormusta: sormessa pidettäessä toinen ankkurin "koukuista" hankasi aluksi sormeen. Onneksi kuitenkin syystä tai toisesta hankautuminen loppui, eikä oikeassa keskisormessa enää näy punaista hankaumajälkeä.

Virheistä, vioista ja huolimattomuudesta huolimatta sormuksella on erityinen merkitys, ensimmäisenä kunnollisena korutyönäni. Aikaisemminkin olen koruja tehnyt, mutta tämä oli ensimmäinen jonka tein kunnolla, oikeilla materiaaleilla, oikeilla työvälineillä sekä oikeilla työmenetelmillä. Päivittäisessä käytössä olevana hopeasormuksena se on kerännyt pintaansa hyvin paljon kiiltoa vieviä naarmuja, eikä unohdus yön yli hopeanpuhdistusaineeseen kiiltoa auttanut. Minua ne eivät niinkään haittaa, tähän yksilöön kulutus ja iän merkit sopivat.

Ensimmäinen harjoitustyö kultaseppäkoulussa: Kirjeveitsi. Tarkat mitat unohtuneet, materiaalin paksuus muutaman millimetrin luokkaa, kahvan käärmeen pituus 6cm luokkaa, terän pituus ehkä n. 14cm luokkaa.

Huonosti otetussa kuvassa näkyy karmeat säilytyksen aiheuttamat naarmut kiillotetussa kappaleessa, sekä väärin päin sijoittuneet leimat.

Ensimmäisenä työnä veitsi toimi mittarina: kuinka paljon jaksaa sahata, viilata, kiillottaa. Pinta-alaa kappaleella on paljon, ja sen käsittely vaatii oman määränsä tekijän kärsivällisyyttä. Veistä tehdessä kahvan aiheen sai valita itse, ja se aiheuttikin melko paljon päänvaivaa. Mielelläni olisin tehnyt jotain oikeasti hienoa joka miellyttäisi, mutta tulin siihen tulokseen että joissakin harjoitustöissä olennaisinta on työn jälki, ja tämä on mielestäni yksi niistä. Pian keksin käärmeaiheen, ja vaikka itse aiheesta en niinkään pitänyt, oli kuitenkin käytännön toteutus tyydyttävä. Käärmeen hiominen pyöreäksi oli hieman haasteellinen, ja prosessi tarvitsikin pientä improvisointia. Koska työpöydissä ei ole ruuvipenkkiä, ja kumpikin käsi on varattava hiomiseen, piti veitsi saada johonkin tukevasti kiinni. Lopullinen ratkaisu oli asettaa veitsi pöydän sekä siihen ruuvattavan viilaustukitelineen väliin, ja kiristää paikoilleen. Ehkä hieman vaikea hahmottaa selityksen perusteella, mutta asiasta viisastuneena hankin jatkoa varten pienen ruuvipenkin, jonka saa pöydänkulmaan kätevästi kiinni.

Lopputulokseen olen tyytyväinen. Yleinen työnjälki miellyttää, tosin kiillotus noin isoon kappaleeseen on haastavaa, ja tämän veitsen kohdalla kiillotuksessa on parannettavaa. En myöskään ole hopeoinut veistä luokkakavereiden tavoin. Veitsen terä on hyvin onnistunut. Terä on suora tasaista pintaa vasten, vaikka kuvan huonon laadun ja varjojen ym. tekijöiden perusteella voisi luulla toisin.

Viimeisimpänä työnä riipus, josta tässä keskeneräisiä kuvia. Tehtävänä oli tehdä riipus, jossa pyöreään pohjaan juotetaan kiinni kuperaksi pakotettu levy, johon on sahattu vapaavalintaista kuviota. Riipuksen sisäosa on tarkoitus käsitellä loppuvaiheessa tummaksi, siten että leikatut kuviot tulevat riipuksesta paremmin esiin. Alkumateriaalina oli 1mm paksuinen hopealevy, josta leikatusta palasta valssasin 0.8mm vahvuisen palan. 1mm paksuisesta osasta sahasin riipuksen pohjana toimivan ympyrän, ja 0.8mm paksuuteen valssatusta osasta tein levyn, jonka myöhemmin pakotin pohjan päälle tulevaksi kupiksi. Syy eri vahvuuksien käyttöön on riipuksen lopullisen painon pitäminen minimissään.

Ideani riipuksen leikkauksiin lähti juuri alkaneesta syksystä. Leikkauksiin hain puunlehtimäistä muotoa, ja ideana oli myös kokeilla tehdä kappaleen sisään oranssinvärinen emalointi. Suunnitelmat ja ideat kumminkin muuttuivat tehdessä, ja lopputuloksen päivitän tänne kun lopputulokseen pääsen. 

Aluksi koko korun idea tuntui hieman hankalalle: miten saan osat juotettua? Onko tämänlaisen kappaleen kiillottaminen haasteellista? Näistä ei epäilyksistäni huolimattani muodostunut ongelmia. Juotteet juoksivat siististi saumoihin, eikä kiillotuksessa ole toistaiseksi ollut mitään poikkeuksellista. (Toistaiseksi) ainoa päänvaivaa aiheuttanut asia tuli vastaan riipuslenkin kohdalla. Aluksi oli hyvin vaikea keksiä minkä mallinen riipuslenkki ylipäätään sopisi koruun. Kun sain erään idean, sen viilaaminen täysin kappaleeseen sopivaksi osoittautui aikaavieväksi ja ajoittain rasittavaksi. Saatuani tyydyttävän riipuslenkin valmiiksi, se suli juotosvaiheessa pieneksi käppyräksi lähes heti juotteen sulattua. Onneksi käppyrä lähti vaivatta irti jälkiä jättämättä, mutta tässä vaiheessa tähän työhön varatut materiaalit alkoivat olla lopussa. Uutta riipuslenkkiä pohdin jonkin aikaa, kunnes päädyin kuvassa näkyvään lopulliseen ratkaisuun. Lenkki ei ole lankaa kuten kuvasta voisi luulla, vaan levyä jonka kiinnijuotettuani viilasin pyöreäksi.

Vaikka kuvassa riipus näyttääkin melko valmiita, on siinä vielä työvaiheita edessä. Tämänhetkinen tavoite on saada riipus kiillotettua täysin valmiiksi, jonka jälkeen siihen tehdään paksu hopeointi. Hopeoinnin jälkeen koko riipus käsitellään hopean väriä muuttavalla kemikaalilla, jonka jälkeen väri poistetaan kaikkialta paitsi riipuksen sisäosista. Tämän jälkeen seuraa todennäköisesti vielä loppukiillotus.

Eli tässä tämänhetkistä kuvasatoa. Enemmän olen koruja aikaisemmin tehnyt, mm. ketjujen ja helminauhojen punominen on koettu. Näistä minulla ei kuitenkaan ole ainakaan vielä hyviä kuvia, joten jätin ne tästä päivityksestä pois.  Riipuksesta postitan päivityksiä sen valmistuttua, ja muista töistä ja asioista sitä mukaan kun ideoita tulee.

Intro

Tästä se lähtee.

Päivän 27.8.2012 tulen jatkossa muistamaan päivänä jolloin ryhdyin kirjoittamaan blogia, joka koko blogikaikkeudessa edustaa yhden paristakymmenestä vuonna 2012 kultaseppäartesaaninopinnot aloittaneen opiskelijan näkemyksiä, kokemuksia, (uro)tekoja ja töitä opiskelujen ajalta.

Kaikelle on selitys, eikä tämän blogin nimi poikkea tästä säännöstä. Pitkän pohtimisen ja muutaman muun nimikokeilun jälkeen nimi UOMA syntyi koulutehtävästä, jossa oli tarkoitus suunnitella oma yritys käyntikortteja ja pakkauksia myöten. Pitkään pohdin sopivaa nimeä: tahdoin nimen olevan edes jollakin tasolla omaperäinen. Kulta-Kalle/Hakola-design ynnä muut nimet tuntuivat sopimattomilta omien näkemysteni ja ajatustapojeni edustamiseen.

Koska olen aina pitänyt merestä, ja mm. ankkurit ja ruorit miellyttävät symboleina, mieleeni tuli joen uoma. Pidin siitä miltä sana Uoma tuntuu, kuinka se voi kuulostaa vieraskieliseltä sanalta, ja kuinka ääkköset loistavat poissaolollaan. Viimeisin on hyvä pointti tulevaisuuden maailmanvalloitusta kaavaillessa.

Tämän esipuheen kirjoitushetkellä näkemykseni on, että pyrin julkaisemaan reilusti kuvia, mutta lähinnä opintotöistäni. Kuvat "omasta tuotannosta" pyrin pitämään vähäisenä, sillä ideavarkaudet ovat harmillinen ilmiö. Tosin en väitä ettenkö joskus saattaisi julkaista materiaalia erityistä ylpeyttä aiheuttaneista tuotoksista.
Tai että tuotoksissani olisi mitään varastettavaa. Kuitenkin.

Tämän ensipostauksen saattelemana toivotan kaikki mahdolliset lukijat tervetulleiksi seuraamaan blogiani. Toivottavasti vietätte kirjoituksiani lukien hetkenne mielenkiinnolla.